Silitän vihreää kauluspaitaa Puerto La Cruzissa, alueella nimeltä Lechería, yhdeksännessä kerroksessa, Carlos -nimisen pojan kotona. Miten ihmeessä olen päätynyt tähän tilanteeseen? Muutama tunti aiemmin en vielä tuntenut ketään kyseisestä kaupungista. Muutama vuosi aiemmin en halunnut samoja asioita.
Kirjoittaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle. Olen kirjoitetun sanan sijaan keskittynyt eläviin tunteisiin. Olen ollut iloinen, surullinen, pettynyt, innostunut, lamaantunut, ihastunut ja ärsyyntynyt. Olen matkustanut ystävien kanssa, nähnyt Angelin putoukset, Caracasin molemmat kasvot, Los Roquesin paratiisisaaret, Margaritan lämmön ja eläväisyyden, ja tavannut ihmisiä, joilta olen saanut paljon.
Playa El Parguito, Margarita
Surffausta Margaritalla
Caracasin lähiötä
Plaza Bolivar, Caracas
Madrisquí, Los Roques
Gran Roque, Los Roques
El Salto Angel, maailman korkein vesiputous
Nyt olen onnellinen, mutta samalla myös surullinen. Tämä alkoi siitä, kun ystäväni Ellin kanssa etsimme Margaritalla, Playa El Agualla kauppaa, josta voisi ostaa namia. Lähin putiikki oli juuri mennyt kiinni ja kysyin parilta paikallisen näköiseltä tyypiltä, josko lähistöltä vielä löytyisi avoinna oleva kauppa. Se johti pikkukapakassa paikallisen oluen nauttimiseen, rannalla valvottuihin öihin, lukemattomiin tekstiviesteihin, pitkiin puheluihin ja uuteen matkaan tämän maan toiselle laidalle, Margaritalle. Se johti ihastumiseen.
naamat rutussa
Tie sydämeen käy vatsan kautta 🙂
Itkin bussiterminaalissa, kun poika istui viereeni ja alkoi jutella minulle. Olin muutama tunti aiemmin joutunut hyvästelemään ihastumisen kohteeni, olin väsynyt, en saanut bussilippua kotiin eikä minulla ollut käteistä ja pankkitililläkin oli vain niukasti rahaa. Totaalisesta lamaantumisesta ja umpikujasta kuitenkin nousin kahden sattumalta tapaamani pojan ansiosta. Pian minulla olikin bussilippu Caracasiin, olin syönyt maittavan lounaan, istunut oluella keskustelemassa siitä, miten voi olla mahdollista, että Suomessa hallituksessa on kuusi puoluetta – ja silitin kauluspaitaa.
Kahden viikon päästä olen jo Euroopassa. Kymmenessä kuukaudessa olen kotiutunut Venezuelaan ja nyt minun pitää hyvästellä kotini, kaikki ne ihmiset, joista minulle on tullut tärkeitä täällä. Nancy, täkäläinen äitini. Kelly, Manuel, Dayana, Chiqui, Gustavo, Gabriel, Jair, Mauricio – he, joiden kanssa olen nauranut, ensimmäiset ystäväni täällä. MRCF, rugbyjoukkueeni, josta on tullut minulle perhe. Anthony, jonka todella toivon näkeväni pian Suomessa.
Raha tekee elämän helpommaksi. Mitä enemmän maailmankatsomustani matkustamalla avarran, sitä alemmas helppo elämä prioriteettiasteikollani kuitenkin laskee. Läheiset ihmiset ovat aina olleet minulle elämän suola, sokeri, rasva ja mustapippuri. Siksi täältä lähteminen onkin niin vaikeaa, vaikka toisaalta on hienoa nähdä Suomessa niitä lukuisia minulle tärkeitä ihmisiä, joista olen ollut kauan erossa. Älkää unohtako, että olette minulle tärkeitä, vaikka olenkin välillä vähän laiska pitämään yhteyttä!
Kiitos kuuluu kaikille niille ihmisille, jotka ovat tehneet Venezuelassa asumisesta kotoisaa. Olette antaneet minulle paljon, jokaisella kohtaamisella on ollut tarkoitus. Toivon näkeväni näitä ihmisiä pian uudestaan, olkoon se sitten missä päin maailmaa tahansa.
