5.3.2013 kello 16.45, istuin bussissa ja mietin, että musiikkia kannattaisi hiljentää, etteivät kaiuttimet särkisi niin pahasti. Kävin ostamassa suojakotelon puhelimelleni ja flirttailin onnellisena myyjän kanssa, joka avasi liikkeen minua varten, vaikka se oli suljettuna inventaarion vuoksi. Tulin kotiin ja ajattelin lähettää viestin valmentajalleni, etten aio treenata tänään, koska olin taas syönyt jotain, joka oli aiheuttanut inhottavan vatsakivun. Kirosin ääneen, koska luulin, että minulta oli loppunut saldo. Yritin soittaa ystävälleni, jolloin huomasin, että kyse ei ollut saldostani, vaan verkko oli tukossa. Tuskastuneena vedin verkkarit niskaan ja tajusin, että tulen myöhästymään.
Olin kävelemässä kohti kenttää, jossa harjoittelemme, kun huomasin osan joukkuetovereistani kävelevän vastaani: ”Ei ole treenejä tänään”, he sanoivat lähes yhteen ääneen, ”sähköt ovat katki ja kohta tulee pimeä.” Huokaisin, koska se ei yllättänyt. Viimeiset kaksi viikkoa oikein mikään ei ole jaksanut toimia täällä. Lähes joka päivä on sähköt poikki, netti ja tv pimeänä, kaasu loppu tai vesikatko, tai joidenkin edellä mainittujen yhdistelmä.
”Niin, ja Chávez on kuollut.” En uskonut. Onhan noita huhuja liikkunut viimeiset kolme kuukautta. ”Ja kuka sen muka tietää?” kysyin hämmästyneenä ja hieman jopa vitsaillen. Varapresidentti Maduro oli kuulemma ilmoittanut asiasta. Nyt se siis on virallista ja huhujen mystinen verho on vihdoinkin vedetty syrjään.
Sitten aloin katselemaan ympärilleni. Totta, ihmisten ilmeet olivat kummallisia ja kaikki kävelivät nopeammin, kuin normaalisti. Ilmapiiri oli jotenkin painostava. Ilmakin poikkesi normaalista, se oli hiostava ja utuinen, ei lainkaan aurinkoinen, kuten yleensä. Joukkuekaverini miettivät, vieläkö bussit kulkevat ja, että olisiko turvallisuuden vuoksi fiksua ottaa taksi. Kauppoja suljettiin, autoilijat tööttäilivät hermostuneena.
Tämä hetki on ollut lähellä viimeiset kolme kuukautta. Joulukuussa vielä seurasin tiiviisti uutisia odottaen, että näin voisi käydä pian. Olin varautunut, täyttänyt kaappini kuivamuonalla. Kolmessa kuukaudessa sitä jotenkin turtuu odottamiseen. Kuivamuonavarastonikin ovat matkan varrella huvenneet. Kun bussin ikkunasta huomasin lähimarkettini menevän kiinni normaalia aikaisemmin, tajusin, ettei minulla ole välttämättä ruokaa riittävästi. Minulla ei ole hajuakaan siitä, miten yhden miehen kuolema voi vaikuttaa ruuan saantiin, mutta ystävieni käyttäytymisestä voi päätellä, että se tulee varmasti vaikuttamaan – ja merkittävästi. Venezuela ei ole ruuantuotannon suhteen läheskään omavarainen. Olen varmastikin se typerä ulkomaalainen, joka ei ole älynnyt varautua riittävästi.
Mies, joka on jättänyt jälkensä tähän maahan, on nyt kuollut. Tulevaisuus on iso kysymysmerkki, mutta itse koen sen suurena mahdollisuutena tälle kansakunnalle. En suoraan sanottuna ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi kannattaa kyseistä miestä. Ainut selitys on se, että hän kykenee vetoamaan kansan tunteisiin ja pitämään oikeat ihmiset tyytyväisinä lahjonnan ja korruption avulla. Kaikki hyvä mitä hän on tehnyt, on minun näkemyksen mukaan synnytetty negatiivisten muutosten tukemana. Visio, joka Chávezia on ajanut, on edellyttänyt kansalaisten oikeuksien ja vapauden rajaamista, jota minä en voisi missään tilanteessa hyväksyä.
Huhut Chávezin terveyden tilasta ja mahdollisesta kuolemasta ovat viime aikoina aiheuttaneet sen, että jopa joidenkin hänen kannattajiensa liekki on ollut sammumaan päin. Ystäväni ja tuttuni ovat hyvin väsyneitä tilanteeseen, monet ovat sanoneet, ettei heitä enää kiinnosta. Ystävistäni on huokunut se, että he haluaisivat jo jatkaa eteenpäin. Elämähän jatkuu. Jännittyneenä odotan, miten.