Hitsi, mikä viikonloppu minulla on ollut! Olin perjantaiaamuna luentojen jälkeen kuntosalilla vääntämässä etukyykkyä, kun eräs tyttö tuli juttelemaan minulle. Hyvin hämmentyneenä ja varovaisen innostuneena vastasin ”totta kai”, kun hän kysyi, haluaisinko tulla lauantaina rugbytreeneihin. Sinne sitten kampesin yhdeksältä seuraavana aamuna.
Ensimmäinen havaintoni liittyi siihen, että täällä joukkuedynamiikka on hyvin erilainen, kuin mihin olen tottunut. Kukin lämmitteli omaa tahtiaan. Lämmittelyssä en saanut tsemppaukselle vastakaikua, vaan ihan reippaasti tunsin itseni typeräksi huomatessani puhuvani yksikseni. Reilu peli ei ole selkeästikään pilannut täällä mahdollisuutta kehittyä, vaan tasapäistämisen sijaan jokainen huomioidaan yksilönä. Joukkuetovereiden välinen luottamus ja läheisyys pistivät myös silmääni ja uskon, että se tukee kehittymistä. Ei joukkuekaverille olla katkeria siitä, että hän saa enemmän peliaikaa, vaan siinä tapauksessa pusketaan enemmän treeneissä. Ja niinhän sen pitääkin mennä.
Itse treeneissä olin innosta soikeana. Entisenä lentopalloilijana en ole tottunut kontaktiin, mutta olen ollut kentällä niitä syttyvimpiä pelaajia ja se on yleensä sitten purkautunut suuni kautta. Olen aina ajatellut, etteivät kontaktilajit sovi minulle, koska tulisen luonteeni vuoksi en kykenisi puhtaaseen peliin. Mutta! Rugbyssa on sallittua aika rajukin kontakti! Ja se on mahtavaa! Se, kun pääsee vääntämään voimalla.
Taivaankannesta paistava aurinko kylläkin aiheutti minulle, tottumattomalle, ongelmia. Pienen auringonpistoksen sain ja välillä meinasi iskeä vähän huono olo. Reippaan lämmittelyn jälkeen venyteltiin, otettiin pitkiä vetoja ja harjoiteltiin eri muodoissa pallollisen pelaajan taklaamista. Sitten harjoiteltiin scrumia, eli rykelmäaloitusta. Sanotaanko nyt vaikka näin tuntemuksista lihaksissa, että kyllä on tänään peppu tuntunut piukealta. Kai minä olen hienoinen masokisti, kun suorastaan nautin tästä tilasta. Ja kovasti jo odotan tiistaisia treenejä!
Lauantaina illalla kävin ystäväni luona uskonnollisessa juhlassa nimeltä ”La Paradura”, jossa juhlitaan Jeesusta. Ei minua se juhlan uskonnollisuus kiinnostanut, mutta perinteisyys kyllä, sillä kyseinen juhla on hyvin yleinen tällä seudulla. Ystäväni äiti oli ihanasti ajatellut minua ja tulostanut laulujen sanat, jotta minäkin pystyn osallistumaan lauluun. Siinä sitä sitten laulettiin ja kuljettiin kynttilät kädessä pientä Jeesusta kantavien ”kummivanhempien” perässä ympäri taloa. Tämän jälkeen jokainen suuteli Jeesusta ja hänet asetettiin seimeensä. Puolituntinen vierähti rukoillessa ja sitten syötiin ja juotiin. Todella hassua on se, että laulun pitää olla vähän huolimatonta, sillä perinteisiin kuuluu, että laulajat ovat humalassa.
Minä, Kelly ja kotini, tuo toinen valkoinen kerostalo oikealla.
Tänään kotikatuni on vallannut ”Feria del Sol”, eli aurinkomarkkinat. Aamusta alkaen katu on ollut täynnä ihmisiä katsomassa paraatia, juomassa ja syömässä. Kyllä on nimittäin menoa. Onhan siitä joulusta ja uudesta vuodesta vierähtänyt aikaa, että on sitä jo aikakin juhlia. Aamupäivästä pari ystävääni tuli kylään ja teimme yhdessä lounasta. Sitten lähdimme katsomaan paraatia. Olimme villejä ja ostimme pullon sangriaa, vaikka kaikilla meillä on huomenna luentoja. Lattareissa kun kerran asun, niin täytyihän minun ostaa ”sombrero”. Tosin valitsin sellaisen tavallisen aurinkohattumallisen.
Nyt tyytyväisenä kohti ensi viikkoa. Loppuviikosta rumbataan taas, sillä eivät nämä markkinat tähän päättyneet!
