hänen lattarielämä

Ja hassu elämä jatkuu. Mielestäni on aina ollut kovin epäinhimillistä joutua menemään luennolle tai töihin kahdeksaksi. No, täällä luennot voivat alkaa jo kello 7. Tähän mennessä olen saanut kiittää unirytmihäiriötä niinä kolmena aamuna, joina olen raahautunut seitsemäksi ylipistolle. Ja kyllä, elän tällä hetkellä suurin piirtein keskellä Atlanttia, mikäli aikavyöhykkeitä on katsominen: olen rättiväsynyt viimeistään kahdeksalta illalla ja herään viimeistään kuudelta aamulla. Ei siis (vielä) ole teettänyt ongelmia olla skarppina klo 7 aamulla, mutta siihen aikaan on äärimmäisen hankalaa päättää mitä pukea päälleen. Tänäänkin klo 6.30 näytti siltä, että taivas voi revetä hetkenä minä hyvänsä, mutta jo klo 8 aurinko porottikin täydeltä taivaalta.

Eniten kuitenkin näissä seitsemän aamuissa on ketuttanut se, kun professori ei ilmesty paikalle. Ensimmäiselle luennolle hän kyllä tuli, mutta tällä viikolla olemme saaneet kahtena aamuna nakottaa luokassa, eikä herraa näy.  Juttelin erään tytön kanssa asiasta ja hän sanoi, että kyseinen proffa tuskin enää aikoo opettaa tätä kurssia, mutta odotellaan, josko paikalle saapuisi joku toinen proffa. Ja siellä sitä sitten istuttiin kiltisti. Minä luovutin 45 minuutin jälkeen, mutta täkäläiset ovat ilmeisen sitkeää sakkia ja jäivät yhä odottelemaan, kun lähdin. Kummallista oli myös se, että näytti, kuin tällainen olisi heille ihan normaalia.

Toisaalta on ihanaa, että heille se on normaalia, että istuskellaan sen kummemmin stressaamatta luokassa ja jutellaan kavereiden kanssa. Suomessa monen stressitaso olisi kohonnut moisesta, ihan vaan koska ”olisi tässä muutakin tekemistä”. Rennosti ottaminen tuntuu täällä olevan veressä. Kirjoitin eilen koko päivän esseetä, joka liittyy viimeiseen pakollisten opintojen kurssiini. Vuokraemäntäni kysyessä, miten päiväni on mennyt, vastasin hieman uupuneen oloisena, että onhan tässä tullut raapustettua. Tällöin vuokraemäntäni antoi minulle oppitunnin numero 1 elämänasennoitumisesta: ”Asiat sujuvat, kun ajattelet niiden sujuvan.” Niin, aivan totta. Huomasin suomalaisuuteni, sen kuinka minulla on taipumus esittää asiat negatiivissävytteisesti. Tällaisen kulttuurin rinnalle laitettuna huomaa, että on oikeastaan vähän outoa, että me suomalaiset jopa olemme hieman ylpeitä melankolisuudestamme. Melankolisuus – hieno sana, eikö vain? Mutta eikö se olekin vähän sama asia kuin surullisuus tai valittaminen?

Ensimmäisenä päivänäni täällä Méridassa paikallinen, todennäköisesti huumeriippuvainen, nuori mies tuli pyytämään rahaa minulta ja suomalaiselta ystävältäni. En oikein ymmärtänyt häntä, sillä hän puhui kovin epäselvästi. Hänen ilmeistään kuitenkin ymmärsin, että nyt olisi tarve jollekin. Kun ystäväni sanoi, ettei meillä ole antaa rahaa, mies kävi makaamaan jalkojemme juureen. Myöhemmin olen nähnyt saman miehen kahdesti, samoissa repaleisissa, likaisissa vaatteissaan. Kerran näin hänet kadulla kävelemässä ja huomasin hänen hymyilevän.  Moni suomalainen ei näkisi hänen tilanteessaan olevan mitään hymyilemisen arvoista. Toisaalta moni varmaan ajattelisi, että hän oli silloin saanut päivittäisen annoksensa.

Mutta entäpä jos näillä seikoilla ei olekaan asian kanssa mitään tekemistä ja hymy onkin enemmänkin hänen perusilmeensä? Tämä on mielestäni ihan varteenotettava vaihtoehto, sillä jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset hymyilevät täällä enemmän. Itse ainakin tulen hyvälle tuulelle, kun näen muita hymyileviä ihmisiä. Ja minusta on myös ihanaa, jos joku tulee vuokseni hyvälle tuulelle. Siispä olisikin ihanaa, jos kaikki hymyilisivät enemmän. Vaikka onhan se rankkaa, menee posket kipeiksi 😉